1.
Kahdeksantoista vuotta sitten teimme perheenä syyslomamatkan Istanbuliin. Ei se tosin pelkkä loma ollut: meidän oli tarkoitus muuttaa sinne seuraavana suvena asuaksemme ja opiskellaksemme turkinkieltä tulevan työmme tarpeisiin. Etsimme jo kaupungissa asuvien suomalaisten avulla asuntoa itsellemme, ja lapset ilmoitettiin kouluihinsa.
Se oli perheelle rankka matka. Mahatauti jylläsi, ja ilma sattui juuri sillä viikolla olemaan surkea. Eikä asuntoakaan löydetty.
Ehkä se kuitenkin kuului Jumalan suunnitelmaan. Matka auttoi meitä oivaltamaan, ettei Istanbul olisikaan meidän välietappimme matkalla Saksaan. Lopulta myös työnantaja oli samaa mieltä. Muutimme suoraan lounaisen Saksan Rheinhesseniin ja asuimme kauan siellä.
2.
Ihan vailla vaikutusta ei reissumme silti ollut. Istanbul, entinen Konstantinopoli, Euroopan ja Aasian rajan yli levittäytyvä ehkä noin viidentoista miljoonan ihmisen suurkaupunki sai minut ensi käymältä pauloihinsa. Olen palannut sinne työni merkeissä useamman kerran, mutta ensirakkaus ei ole lainkaan laimentunut, paremminkin päinvastoin. Istanbul on ihmeellinen kaupunki!
Nyt mielessäni on kuitenkin vain yksi tietty yksityiskohta Istanbulista. Tarkoitan kirkkoa, joka oli sittemmin moskeija ja joka Turkin maallistuttua on palvellut museona. Hagia Sofia eli ”Pyhä viisaus” on sen nimi kreikan kielellä, jota kaupungissa ennen puhuttiin. Ayasofiya se on turkiksi, jota Istanbulissa nykyään lähes yksinomaan kuulee.
Konstantinopoli oli muinaisesta Rooman valtakunnasta jäljelle jääneen Itä-Rooman keisarikunnan pääkaupunki. Kristinusko oli sen ainoa sallittu uskonto. Hagia Sofia puolestaan oli kristikunnan suurin kirkkorakennus silloin, kun Rooman Pietarinkirkosta ei ollut vielä edes piirustuksia eikä Turun Tuomiokirkosta ensimmäistäkään osaa.
Silti myös Konstantinopolin asukkaat olivat joskus olleet pakanoita, ihan niin kuin me suomalaisetkin. Kaupunki oli osa Rooman keisarikuntaa ja sitä ennen kreikkalainen Byzantion eli Bysantin kaupunki. Kristitty siitä tuli vasta kauan sen jälkeen, kun ensimmäinen kristillinen seurakunta lähti Jerusalemista kaikkeen maailmaan mukanaan evankeliumi ja kun P. Paavali vaelsi matkoillaan ympäri Vähän Aasian kaupunkeja ja seurakuntia perustaen ja päätyen lopulta Roomaan, valtakunnan senaikaiseen pääkaupunkiin kuollakseen lopulta marttyyrina siellä.
3.
Siinä vaiheessa, kun Bysantista tuli Konstantinopoli eli keisari Konstantinuksen kaupunki, eräs toinen ja erään toisen Kuninkaan kaupunki oli joutunut jo luopumaan kruunustaan. Se oli valloitettu, poltettu ja hävitetty. Sen keskuksena ollut temppeli oli raunioina.
Puhun kaupungista, jonka temppeliin Jumala, maan ja taivaan Herra, oli sitonut armollisen läsnäolonsa. Sinne vaellettiin läheltä ja kaukaa viettämään uhreja uhraten pyhää juhlaa Ainoan Jumalan kasvojen edessä. Puhun Jerusalemista.
Sillä silloin, kun Konstantinopolin valtava Hagia Sofia vihittiin käyttöönsä, Jerusalemin temppeli oli enää kirvelevä muisto niiden juutalaisten mielessä, jotka oli ajettu pyhästä kaupungista hajalleen kaikkeen maailmaan. Jumala oli siirtänyt Jerusalemin lampunjalan muualle valoa kantamaan. Ja juuri tästä on kyse päivän evankeliumissa.
4.
Jeesus oli juuri päässyt puhumasta siitä, kuinka ”publikaanit ja portot” menisivät Jumalan valtakuntaan ennen Israelin ylipappeja ja kansan vanhimpia. Hän oli kertonut vertauksen kahdesta pojasta, joista toinen lupasi mennä isänsä viinimäkeen töihin, muttei mennytkään, kun taas se, joka aluksi kieltäytyi, myöhemmin noudatti isänsä tahtoa. Ja vielä selvemmin omasta kansastaan, omasta, valitusta Jumalan kansasta Jeesus oli puhunut vertauksessa viinitarhasta, jonka sen isäntä antoi vuokraviljelijöiden hoitoon. Nämä kuitenkin kieltäytyivät luovuttamasta sen voittoa viinimäen omistajalle. Sen sijaan he pahoinpitelivät palvelijat, jotka tulivat sitä perimään, ja lopulta tappoivat isännän pojan. Näin oli Jeesus lopuksi sanonut:
Jumalan valtakunta pitää teiltä otettaman pois ja annettaman pakanoille, jotka sen hedelmän tekevät. (Matt. 21:43)
4.
Hagia Sofian parvella ensi kertaa seistessäni ristiriitaiset ajatukset täyttivät mieleni. Sillä ennen kuin siitä tuli museo, se oli vuosisatoja palvellut moskeijana, muslimien pyhättönä, turkkilaisten vallattua Konstantinopolin vuonna 1453. Kaupunki siirtyi kristityn keisarin alaisuudesta islaminuskoisen sulttaanin vallan alle.
Näin sieluni silmillä ne valtavat jumalanpalvelukset, joita kirkossa vietettiin kynttilöiden loistaessa ja kalliiden kuvien hohtaessa niiden valossa, tuoksuvan suitsutuksen kohotessa kohti korkeuksia ja kuorojen ylistäessä Kolmiyhteistä Jumalaa. Samalla mietin, miksi kävi, niin kuin kävi. Mitä olisi tapahtunut, jos Itä-Rooman kirkko ei olisikaan ollut niin sidoksissa keisariin kuin se todellisuudessa oli. Mitä olisi tapahtunut, jos osalla siitä loistosta, jolla koristettiin kristikunnan suurinta kirkkoa, olisi rahoitettu raamatunkäännösprojekteja ja viety evankeliumia arabeille näiden omalla kielellä? Kuinka olisi käynyt, jos valtiollinen valtapolitiikka ei olisi saanut vaikuttaa siihenkin, millä tavoin toisin uskovia kristittyjä valtakunnassa kohdeltiin?
Mitään en olisi halunnut ottaa pois siitä jumalanpalveluksen kauneudesta ja pyhyydestä, jonka olisin varmasti kohdannut Hagia Sophiassa, jos olisin saanut osallistua siihen vaikkapa niiden viikinkien seurassa, jotka palvelivat keisarin henkivartiokaartissa. Ihana liturgia ja papiston upeat vaatteet eivät kuitenkaan estäneet Jumalaa siirtämästä lampunjalkaa Konstantinopolista jälleen muualle, kun ne arabit, jotka eivät olleet koskaan kuulleet evankeliumia oikein ja omalla kielellään, valloittivat suurimman osan silloista kristikuntaa islamin lipun alla ja kun tähän uskoon kääntyivät myös ne turkkilaiset, jotka lopulta valloittivat kristityn Konstantinopolin. Ajattelin silloin ja ajattelen vieläkin, että silloisen Rooman kristityt luottivat liikaa siihen, että Jumala kyllä on heidän puolellaan, tapahtuu mitä tapahtuu ja toimivat he kuinka tahansa.
5.
Jeesus jatkaa vertauksien kertomista. Nyt Hän puhuu kuninkaasta, joka järjesti pojalleen häät. Se on kieltä, jota itämailla ymmärrettiin. Vertauksen ymmärsivät myös Rooman kristityn keisarin alaiset: että kun tulee kutsu prinssin häihin, kutsusta ei kieltäydytä.
Niinpä Jeesuksen kuulijat ymmärsivät myös, kuinka loukkaavasti kutsutut käyttäytyivät. He eivät nimittäin tahtoneet tulla, eivät sittenkään, vaikka kuninkaan palvelijat kutsuivat heitä henkilökohtaisesti juhliin. Olkapäitään kohauttaen, ehkä tekosyitä esittäen tai vain poispäin kääntyen he torjuivat kutsun.
Kuningas oli kuitenkin pitkämielinen ja nöyrä. Sitä Jeesuksen kuulijat varmasti ihmettelivät. Mikä itämainen kuningas se semmoinen on, joka lähettää vielä toiset kutsujat paikalle ensimmäisten tultua torjutuiksi?
Lopputulos oli kuitenkin entisen kaltainen tai vieläkin pahempi. Kukaan kutsutuista ei vastannut myöntävästi. Peltotyöt ja kaupanteko olivat tärkeämpiä asioita kuin kuninkaan järjestämät hääjuhlat.
Ja pahempaa seurasi: joillekin kutsutuista ei riittänyt pelkkä välinpitämättömyys. Heitä kutsu suututti siinä määrin, että heidän piti käydä käsiksi palvelijoihin. Edes murhaa he eivät kaihtaneet.
Ei siis ole mikään ihme, että kuninkaan kärsivällisyys loppui. Näin Raamattu kertoo:
Mutta kuin kuningas sen kuuli, vihastui hän ja lähetti sotaväkensä ja hukutti ne murhamiehet ja heidän kaupunkinsa poltti.
6.
Mutta kenestä tässä vertauksessa oikein puhuttiin? Eihän siinä mistään maallisen kuninkaan järjestämistä häistä ollut kyse. Siinä puhuttiin Jumalan valitusta vanhan liiton kansasta ja profeetoista, joita Jumala oli lähettänyt saarnaamaan kansalleen. Jumala oli lähettänyt palvelijansa kutsuen kansaansa viettämään jumalanpalvelusta parannusta tehden, puhtain sydämin, epäjumalat hyläten ja lähimmäistään rakastaen. Ja lopulta Jumala kutsui kansaansa niihin häihin, joihin Hän oli jo edeltä lähettänyt Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Hänelle Isä oli Morsiamena kihlannut kansansa.
Niistä tuli kuitenkin verihäät. Edellä kulkeneita palvelijoita oli pahoinpidelty ja tapettu. Kaikkein julmimmin kohdeltiin Poikaa. Kutsutut eivät lähteneet häihin. He tappoivat Sulhasen.
Eikä se jäänyt vaille seurauksia. Siitä, mitä tapahtui, kertoo meille Jerusalemin historia. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin. Ne kansasta, joita ei tapettu, ajettiin maanpakoon.
Onkin suuri ja ehkä lopunajallinen ihme, että kauan sitten kuollut Israelin valtio jälleen viime vuosisadalla heräsi henkiin. Jerusalem on taas myös juutalaisten kaupunki. Meille kristityille se on ennen kaikkea haaste viedä heille evankeliumia Messiaasta, joka on jo tullut ja jota odotamme takaisin tulevana taivaallisena Ylkänä ja joka haluaisi koota valtakuntaansa myös niitä, jotka ovat juutalaisina Hänen veljiään Hänen ihmisyytensä puolesta.
Meillä pakanakristityillä ei myöskään ole mitään syytä eikä oikeutta osoittaa sormella juutalaisia eikä syyttää yksin heitä Jeesuksen murhasta. Myös me olimme siellä, me pakanat. Roomalaiset edustivat Jerusalemissa ja Golgatalla meitä maaherra Pontius Pilatuksesta aina siihen tavalliseen sotilaaseen saakka, joka löi naulat Jeesuksen käsiin ja jalkoihin. Yhdessä juutalaisten kanssa me pakanat surmasimme Kuninkaan Pojan.
7.
Silti rangaistus kohtasi ensimmäisenä valittua kansaa, joka torjui kutsun Kuninkaan Pojan häihin. Jerusalem vallattiin ja sen temppeli hävitettiin. Ja vaikka Jerusalem juutalaisena kaupunkina onkin herännyt uudellen eloon, temppeli on edelleen raunioina. Miksi? Koska sitä ei enää tarvita.
Temppelin uhrit on lopetettu. Jeesus uhrasi itsensä lopullisena ja riittävänä uhrina Golgatalla. Vanhan liiton uhrit viittasivat tähän Täyttymykseen. Kristuksen uhrin tähden Jumalan Pojasta tuli meidän Veriylkämme. Hän on verellään ostanut meidätkin omakseen.
Ja nyt me saamme olla Hänen omiaan. Saamme entisinä pakanoina olla kristittyjä kristityssä Suomessa. Sillä täällä on otettu Hänen hääkutsunsa vastaan. Tänäänkin sitä kuulutetaan: ”Autuaat ovat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle.”
Mutta kuulevatko suomalaiset tämän kutsun yhä vielä? Kuinka moni lähtee hääjuhlaan kutsun kuullessaan? Kuinka monella on paljon parempaa tekemistä samaan aikaan?
Entä kuinka käy palvelijoiden, jotka esittävät kutsun? Hymyilläänkö heille kiusaantuneesti ja sanotaan, että ”ehkä joku toinen kerta”? Vai käydäänkö suorastaan heidän kimppuunsa yleisönosastossa, nettiuutisissa ja oikeussalissa?
Ollaanpa rehellisiä: Suomessa kuuluu kyllä kirkkoon yhä suurin osa kansasta, mutta kuinka moni siitä kuuluu ihan oikeasti seurakuntaan, siihen joukkoon, joka kokoontuu Herran sanan äärelle ja alttarin sakramentin osallisuuteen? Jerusalemissa sentään temppeli täyttyi, ja Konstantinopolissa kirkko. Silti kummastakin paikasta lampunjalka siirrettiin pois.
Kuinka siis käy meidän lampunjalkamme? Meillä kirkot alkavat olla aina vain tyhjempiä, ja kirkko itse näyttää usein olevan kiinnostuneempi omasta yhteiskunnallisesta asemastaan kuin Jumalan sanasta, joka on aina ollut tai jonka pitäisi olla myös kivi valtaapitävien kengässä ja piikki kansan lihassa ja myös minun lihassani. Kuinka käy siis meidän lampunjalkamme, jos kristillisyytemme on vain pelkkä nimi tai katteeton pankkikortti tyhjässä lompakossa?
8.
Mutta miksi minä täällä tällaisia saarnaan? Mehän emme ole niitä, jotka lähtevät pyhäaamuna mieluummin ihan minne vain paitsi kirkkoon. Mehän pyhitämme lepopäivän silloinkin, kun emme pääse oman seurakunnan messuun. Mehän rukoilemme päivittäin ja luemme usein Raamattua ja hartauskirjoja. Mehän kilvoittelemme Jumalan käskyjen toteuttamisessa. Mutta kuulemmeko sen, kuinka Jeesus jatkaa kerrottuaan vertauksen kuninkaanpojan häistä?
Jeesus kertoo kaiken maailman kansasta, joka valittujen vieraiden sijasta kansoittaa juhlahuoneiston. Hän kertoo meistä, Pohjolan pakanoista, jotka Jumala on kutsunut pitoihinsa. Mehän emme voi vedota suomalaisuutemme emmekä pitkään kristilliseen perintöömme, kun kysytään, millä perusteella olemme menossa Jumalan Pojan häihin. Ei meidän pääkaupunkimme ole Jerusalem, vaan Helsinki!
Mutta myös meidät on kutsuttu häihin. Ihan kaikki on kutsuttu sinne. Sinut on kutsuttu, ja minut. Ja meidät on kutsuttu kutsumaan yhä uusia vieraita yhteiseen juhlaan kaduilta ja kujilta, teiltä ja aitovieriltä aina maan ääriin asti.
Kaikkia ei kuitenkaan ole valittu. Ja nyt katse siirtyy niistä monista, joita ei koskaan näy kirkossa ja niistä, jotka ovat kansana kääntäneet selkänsä Jumalan kutsulle, nyt Jumalan tutkiva katse kääntyy niistä muista meihin, sinuun ja minuun. Sillä me olemme varmasti kutsuttuja, koska istumme täällä kirkossa ja kuulemme Jumalan itsensä puhuvan ja näemme eteemme valmistettavan juhlapöydän. Mutta olemmeko valittuja? Olemmeko todella niitä, jotka kerran astuvat myös taivaalliseen hääjuhlaan?
Sillä sinne ei pääse kukaan niistä, jotka tässä ajassa kieltävät kutsun. Mutta kaikki nekään eivät pääse juhlapöytään, jotka ovat kutsua seuraten tulleet eteishalliin asti ja jättäneet päällysvaatteensa narikkaan. Se, että istut kirkossa joka sunnuntai tai ainakin usein, on suurta Jumalan armoa ja hieno asia. Se ei kuitenkaan sellaisenaan takaa pääsyä siihen juhlaan, jonka esimakua täällä jo maistamme.
9.
Niin kuningas meni katsomaan vieraita ja näki siellä yhden ihmisen, joka ei ollut vaatetettu häävaatteilla. Niin hän sanoi hänelle: ’Ystäväni, kuinkas tänne tulit, ja ei sinulla ole häävaatteita?’ Mutta hän vaikeni. Silloin sanoi kuningas palvelioille: ’Sitokaat hänen kätensä ja jalkansa, ottakaat ja heittäkäät häntä ulkoiseen pimeyteen; siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys. Sillä monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.’
Näin päättyy päivän evankeliumi. Ja siinä puhutaan meistä. Siinä puhutaan sinusta ja minusta – jos nimittäin meillä ei ole yllämme hääpukua astuessamme saliin, jossa juhlia vietetään.
Mutta mikä se puku sitten on? Mistä sellaisen saa? Voiko sen ostaa?
Ei voi. Kenenkään rahat tai omaisuus eivät riittäisi ostamaan siitä edes pientä helmasta laikattua palasta. Sitä emme pysty itse hankkimaan. Niin kallis se on.
Mutta ei meidän tarvitsekaan. Se on jo ostettu! Sen on Jumalan Poika itse ostanut kalliilla veriuhrillaan Golgatan ristinpuussa. Ja se puku on Hänen vanhurskautensa, Hänen ansionsa, Hänen pyhyytensä.
Mutta mitä se auttaa meitä, kun Kuningas kysyy, onko meillä hääpuku, jos se on vain Hänen Poikansa yllä? Sen pitää olla meidän yllämme, kun istumme hääsalissa ja odotamme juhlan alkamista! Siellä sitä ei enää pueta kenenkään ylle.
Nyt on kuitenkin vielä armon aika. Nyt on pukemisen päivä. Ja se pukeminen tapahtuu silloin, kun näet oman alastomuutesi ja likaiset vaatteesi ja punastut Jumalan edessä Hänen katsoessaan sinua. Se tapahtuu siellä, missä painat pääsi ja unohdat vanhan kristillisen perintösi, hyvät tapasi, kunnon kirkollisuutesi ja herätysliikkeesi hienon historian. Se on siellä, missä jäsenyys kansankirkossa ja Suomen valtiossa ei merkitse mitään. Se on siellä, missä hyvät tekosi kunnon kansalaisena ja esimerkillisenä kristittynä ovat pelkkiä likaisia rääsyjä ylläsi. Se on siellä, missä tunnustat Jumalan edessä: ”Herra, armahda minua, sillä minä olen syntinen ihminen enkä ansaitse tulla Sinun Poikasi suureen juhlaan.”
Ja kun silloin nostat pääsi, et näekään enää Pyhän Jumalan leimuavaa katsetta. Et näekään Jumalaa, joka on syntistä kohtaan kuluttava tuli. Näet Jumalan, joka täynnä armahtavaa rakkautta katsoo sinuun.
Näet Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan. Näet yksin Hänet, joka sinun tähtesi tuli ”lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” kärsiäkseen ristinkuoleman sinun puolestasi ja noustakseen synnin ja kuoleman Voittajana haudasta. Hän on tullut sinua ovelle vastaan ja ojentaa sinulle lävistetyn kätensä. Ja kun Hän sanoo ”sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut” ja ”sinun edestäsi annettu ja vuodatettu” ja kun uskot sen, silloin Hänen hohtavan valkoinen pukunsa solahtaa yllesi peittäen kaiken sen likaisen ja ruman, jota Hänen ja ihmisten edessä häpeät. Silloin näet, kuinka jo kasteessa yllesi puettu hääpuku, joka on ryvettynyt kauheaan kuntoon, onkin hetkessä yhtä puhtaan valkoinen kuin uudestisyntymisesi hetkellä, sillä se on pesty ja valkaistu Karitsan veressä.
Ja niin kuulet iloiten ja silmät kyynelissä: ”Tulkaa, minun isäni siunatut! Tulkaa, sillä kaikki on valmistettu!”. Amen.